Tein viime yönä töitä unissani. Olin kummallisessa unen ja valveen välitilassa, ja selkeästi muistan ”tehneeni töitä”. Muistan senkin, että oivalsin jotain erityisen tärkeää viimeaikaisiin työtehtäviin liittyvää, koska tunnemuistiin jäi selkeä jälki asian oivalluksen ilosta ja helpotuksesta. Heräsin tuntien iloa työasian selkiytymisestä, mutta, mutta…. Arvaa muistinko mikä se itse asia oli! Ei harmainta muistikuvaa! Koko parituntisen aamuvarhaisen ajomatkan tämän päivän työtapaamiseen mietin kuumeisesti mikä se asia oli. Kai sitä on luotettava alitajunnan työskentelyyn ja asian pulpahtavan kristallin kirkkaana mieleen oikeaan aikaan, oikeassa asiayhteydessä. Yritin nauttia siitä tunnemuistin hyvänolon tunteesta turhautumisen sijaan. Tänä iltana laitoin vihkon ja kynän yöpöydälle; kirjaan yöllä ylös avainsanoja jos ( ja kun) taas työskentelen unissani. Yleensä nimittäin herään vastaavia työunia nähtyäni ja valvon sitten hetken niitä vatvoen.
Muistamattomuus on välillä turhauttavaa muutenkin. Löydän itseni sännänneenä touhukkaasti talon länsipäätyyn vailla mitään käsitystä mitä menin sinne tekemään. Tai töissä ihmettelen toisinaan miksi tulinkaan ”tälle-ja-tälle” intranetin sivustolle. Pitäisi ilmeisesti opetella olemaan 100% hetkessä ja keskittymään täysillä. Mutta mielessä pyörii koko ajan pienimuotoinen logistiikkakeskus: laita viesti lapselle harrastusasiasta, käykö mies töistä tullessaan kaupassa vai menenkö minä, olikos meillä maitoa, kumpi hakee lapsen harrastuksesta, huomenna työmatka joten perheelle mietittävä helpot ruokakuviot, ystävän synttärikortin lähetys, kummilapsen nimpparit muistettava jne. arjen pyöritystä kaiken töihin liittyvän organisoinnin rinnalla. Huoh.
Onni kun on työtä. Onni kun on arkisia asioita järjestettävänä. Mutta joskus sitä tuntee olevansa ympäriinsä loikkiva sähköjänis.
