Ruuhkavuosien haasteita

Unohdin esikoisen hammaslääkärin.

Esimies antoi aikataulullisesti täysin mahdottoman tehtävän.

Kollega haukkui muut kollegat ja esimiehen minulle tunnin puhelussa.

Lounas jäi väliin koulutuksen venyttyä.

Ruokakaupassa piti käydä, mutten töiltäni ja työkiukultani tullut ajatelleeksi. Siispä huomenaamulla aamiaisella on tarjolla teetä tai mehua, ja neljään pekkaan jaetut noin kymmenen kalkkunaleikettä. Great 😳 Ei ole edes jauhoja tai näkkäriä. Harvoin pääsee kaapit näin tyhjiksi.

Mä niin inhoan tällaisia päiviä. Toivottavasti sinulla oli parempi. Onneksi mies vei juniorin pyörälenkille ja esikoinen kävi puuhaamassa puutarhassa; siinä päivän onnen pipanat <3

Tein viime yönä töitä unissani. Olin kummallisessa unen ja valveen välitilassa, ja selkeästi muistan ”tehneeni töitä”. Muistan senkin, että oivalsin jotain erityisen tärkeää viimeaikaisiin työtehtäviin liittyvää, koska tunnemuistiin jäi selkeä jälki asian oivalluksen ilosta ja helpotuksesta. Heräsin tuntien iloa työasian selkiytymisestä, mutta, mutta…. Arvaa muistinko mikä se itse asia oli! Ei harmainta muistikuvaa! Koko parituntisen aamuvarhaisen ajomatkan tämän päivän työtapaamiseen mietin kuumeisesti mikä se asia oli. Kai sitä on luotettava alitajunnan työskentelyyn ja asian pulpahtavan kristallin kirkkaana mieleen oikeaan aikaan, oikeassa asiayhteydessä. Yritin nauttia siitä tunnemuistin hyvänolon tunteesta turhautumisen sijaan. Tänä iltana laitoin vihkon ja kynän yöpöydälle; kirjaan yöllä ylös avainsanoja jos ( ja kun) taas työskentelen unissani. Yleensä nimittäin herään vastaavia työunia nähtyäni ja valvon sitten hetken niitä vatvoen.

Muistamattomuus on välillä turhauttavaa muutenkin. Löydän itseni sännänneenä touhukkaasti talon länsipäätyyn vailla mitään käsitystä mitä menin sinne tekemään. Tai töissä ihmettelen toisinaan miksi tulinkaan ”tälle-ja-tälle” intranetin sivustolle. Pitäisi ilmeisesti opetella olemaan 100% hetkessä ja keskittymään täysillä. Mutta mielessä pyörii koko ajan pienimuotoinen logistiikkakeskus: laita viesti lapselle harrastusasiasta, käykö mies töistä tullessaan kaupassa vai menenkö minä, olikos meillä maitoa, kumpi hakee lapsen harrastuksesta, huomenna työmatka joten perheelle mietittävä helpot ruokakuviot, ystävän synttärikortin lähetys, kummilapsen nimpparit muistettava jne. arjen pyöritystä kaiken töihin liittyvän organisoinnin rinnalla. Huoh.

Onni kun on työtä. Onni kun on arkisia asioita järjestettävänä. Mutta joskus sitä tuntee olevansa ympäriinsä loikkiva sähköjänis.

Ruuhkavuodet. Niin. Miten minulla sitten olisi blogille aikaa kaiken rumban keskellä? Toivottavasti aikaa löytyy, koska päätin perustaa tämän ”nykyaikaisen päiväkirjan” voidakseni kirjoittaa ajatuksiani arjen ja työn haasteista, niistä kaaos -päivistä ja niistä ihanista arjen herkkuhetkistä.

Olen hiukan yli nelikymppinen naimisissa oleva kahden lapsen (teinin ja esiteinin) äiti. Asustelemme omakotitalossa eteläisessä Suomessa. Molemmat meistä vanhemmista käymme töissä: mies ajelee joka arkipäivä noin 100km:n työmatkat, ja minä työskentelen liikkuvassa työssä, mutta toimistoni on kotona. Lapset luonnollisesti käyvät koulua; toinen bussilla yläkoululla ja nuoremman koulu on kävelymatkan päässä kotoa.

Toivottavasti tästä blogimatkasta tulee antoisa. Mielessä pulppuaa monenmonta asiaa, jotka ihan-heti-nyt haluaisin kirjoittaa, mutta kello herättää klo 06.00 huomenaamulla ja vielä pitää keittiö raivata ja pyykit viikata ennen nukkumaanmenoa, niin ja patistaa teini nukkumaan.

Niin. Ruuhkavuodet: täynnä elämää, täynnä organisointia ja uudelleen organisointia. Valokynää, ryppyvoidetta, teinikiukkua, harrastuksia, työn vaatimuksia, parisuhteen ylläpitoa, raivaamista, läksyissä auttamista, Wilma -viestejä jne. Ja loputtomalta tuntuva riittämättömyyden tunne. Tai ainakin tunne, että kunpa jokaiselle asialle olisi hiukan enemmän aikaa. Ja aikaa pysähtyäkin.